Se minun hermoni vie ja syö. Lahjat, siivous, leipominen kaikki. Grääh.
Varasin tänään ajan päänympäryksen kontrollimittaukseen tuolle pikkumiehelle. Kun siitä aiemmin kerroin niin ajattelin mainita. Ja kun joku oli aihetta kommentoinut. Palaan siihen sitten kunhan olen käynyt pojan kanssa kontrollissa.
Kyllä sitä välillä saa oikeasti olla onnellinen siitä että kaikki on hyvin. Lähipiirissä ystävällä on molemmat pienet lapset sairaita, toisen sairaus johtaa kuolemaan ja sitä rataa. Mulla siis kaikki vallankin mainiosti. Jos siis vertaa. Mitä nyt ei tietenkään pitäisi tehdä.
Hirveä auttamisen halu. Pitäisi neuloa sukkia Venäjälle, peittoja Kummeille, Apupupuja SPRlle. Antaa lahjoituksia paikkaan ja toiseen. Jostain nipistää aikaa tekemiseen.
Ja sitten vielä muistaa laittaa blogiin kirjoitus toisinaan.

Miksi tuntuu siltä, että piparitaikinan leipominen kokonaisuudessaan pipareiksi on aivan ylivoimaista? Ei se ennen siltä ole tuntunut. Nyt loppui voimat puolivälissä, en vaan jaksanut enkä viitsinyt enkä halunnut. Eikä se piparitaikinakaan maistunut niin hyvältä kuin edellisinä vuosina. Kaamosmasennusko? Missä on se entinen energinen minä, joka leipoi ja paistoi sen seitsemää sorttia joulupöytään? Nyt ajattelen vain, että kah, kyllähän sitä anoppilan pöydät notkuu, ei mun tarvii. Hyvin mänöö jos tässä vaiheessa elämää tuntuu jo tältä. Hiphei.