Eilen illalla sitten ahdisti ihan tosissaan. Älysin, ettei MITÄÄN ole tuntunut moneen päivään. Ja tietenkin sain paniikkiahdistuskohtauksen, kun mieleni voivotteli että mikään ei varmasti ole kunnossa. Toinen puoli päästä yritti samanaikaisesti tolkuttaa että kaikki on kunnossa, kaikki on normaalia. Kun joku voisikin sanoa mulle että kaikki on 100%:sesti hyvin, vaan kun tiedän ettei voi.

Minä todella tulen siitä nauttimaan kun tuo muksu alkaa potkia kunnolla, tiedänpähän ainakin että kaikki on kunnossa. Olen viime aikoina ollut hirvittävän ahdistunut ja väsynyt (eilenkin illalla nukkumaan klo 19). Ennen kaikkea ahdistunut. Ajattelin ehdottaa seuraavalla neuvolakäynnillä (18.11) että jos voisin jo siitä lähtien käydä joka toinen viikko, kun en ole ikinä varma että kaikki on hyvin, mikä taas vie tämän raskaana olemisen nautinnon. En ole vielä päivääkään osannut olla huolehtimatta. Mutta en kuitenkaan ilkeä neuvolan tätiäkään jatkuvasti näillä peloillani vaivata, en halua olla "se rasittava hysteerinen odottaja".

Tuntuu että pää leviää tämän tunteen kanssa... Olen jo ruvennut epäilemään sitäkin,että olenko tuntenut potkuja ollenkaan tähän mennessä vai onko ne olleet jotain muuta, ja jos ei ole olleet muuta niin miksei niitä tunnu päivittäin (vähintään). Istukka on etuseinämässä ja läskiä löytyy, vaimentaa. Mutta eihän se voi istukan takana majailla jatkuvasti??? Olen miettinyt sitäkin että onko kyseessä vähemmän vilkas lapsi, jos se onkin vaan hyvin rauhallinen ettei paljoa potkiskele? Syitä on paljon, tiedän.

Mutta nyt voin vain toivoa, että kaikki on kunnossa.