Olen räjähtänyt sisälle päin noin sata kertaa kasvattaessani lapsestani kunnon kansalaista. "Ei mennä sinne kukkaruukuille, EI MENNÄ SINNE KUKKARUUKUILLE!!!". Ja sitten kipitän hakemaan lapsen pois. Ja tätä toistan. Ja toistan. Ja toistan. "Anna äiti nyt syö rauhassa" ja sisäinen ääneni lisää "pliis". Kerrankin. Vessarauha on mennyttä. Jätän oven auki nähdäkseni, mitä pikkuinen hurmaava riiviömme tällä kertaa puuhaa.

Voi kun elämäni olikin oikeasti helppoa pojan ollessa kahden kuukauden ikäinen. Sitä sanoivat kaikki tuttavatkin, joilla on lapsia. En uskonut. Vaan nyt uskon. Enää ei ole jatkuvaa imetysrumbaa, sen tilalle olen kasvattanut silmät selkääni. Ja ylimääräisen parin käsiä. Enää en ole pelkkää rintaa, nyt olen silmiä ja käsiä. Ja tarvittaessa pikajuoksijan jalkoja. Ja refleksinopeutenikin on parantunut huomattavasti. Vaan siitä huolimatta yksi maljakko on kerinnyt jo palasiksi lattialle, digiboksi piilotettu kirjahyllyn taakse ja DVD-soittimesta vedetty scart-johto irti. Ja tämä sata kertaa päivässä. Noin. Lakkasin laskemasta viidenkymmenen jälkeen. Ja rauha väistyi jälleen, mentävä on.